torstai 29. toukokuuta 2014

Siivousinspiraatiota

Olen sisimmästäni kai Martta-tyttö. Kyllä, tiedän, että nimi vaatinee hieman selitystä. Ja tässä sitä tulee.

Muistatteko seiskaluokan kotitaloustuntien kirjan? Siinä oli se siivousosio, eli miten siivota, missä järjestyksessä ja kuinka usein. Kuva tuolta sivulta on pysynyt mielessäni tähän päivään asti. Ah, miten inspiroivaa! Kaikki vaikutti niin helpolta ja puhtaalta. Emme saaneet yläasteella köksänkirjoja itsellemme, mutta myöhemmin kotiini kirja on kantautunut. Sitä kuvaa katsomalla palaa aina se sama siivousinto takaisin. 

Mitä tulee Marttoihin, niin heidän sivuiltaan löytyy samankaltaiset ohjeet siivoukseen. Löytyy sieltä paljon muutakin mukavaa talousasioista ruoanlaittoon. Ja tämä ei ole mitenkään maksettu postaus! Mutta minulle se on sivusto, josta olen löytänyt uutta virtaa kodinhoitoon. Toisinaan kaiken suunnattoman tietomäärän, lukuisten kaupan puhdistusaineiden ja kodin tavaramäärän keskellä on hyvä mennä perusasioiden ja yksinkertaisuuden ääreen. Ja yksinkertaista kodinhoitoa Martat suosivat. 

Nauroin muutama vuosi sitten, että haluaisin jopa liittyä Marttoihin, oppia lisää ja olla oikea vanhan ajan kodinhengetär. Ei hullumpi idea, vaikka ehkä siellä saattaisi ollakin se ainoa nuoremman polven edustaja. Vaan mitä se haittaisi? Onko teissä marttalaisia? 



lauantai 17. toukokuuta 2014

Kulmakarvat rehottaa

Kulmakarvat ovat kasvoille ilmettä. Ja kulmakarvamuoti on vaihdellut vuosikymmenten saatossa rehevistä puskista ohuen oheen viivaan ja kaikkeen siltä väliltä. 

Muistan elävästi, kun kulmakarvojen nyppiminen tuli itsellä ajankohtaiseksi. Minulla on vaalea iho ja vaaleat kulmakarvat, joten nyppimistä varten koulupöydän lamppu (muistatteko, sellainen putkikimainen) piti suunnata kasvoja kohti karvojen löytämiseksi. Tuska, mikä nyppimisestä seurasi, oli kamala! Myönnetään, että ihoa tuli kiskottua ensimmäisillä kerroilla myös vaaleiden haituvien karatessa pinsetin alta. Silmät valuivat vettä valon ja nyppimisen johdosta. Ihmettelin, miten tällaista kärsimystä tulisi kestää.

Äitini varoitti aina, että liian kapeaksi kulmakarvoja ei saa nyppiä, jottei vain kävisi niin, että ne eivät enää kasvaisikaan. Varsinaista muotoa en nuorempana koskaan etsinyt kulmilleni, ne nyt vaan olivat niin tasaisen suorat, enkä uskonut muuta olevan mahdollistakaan. Myöskään värjääminen ja kulmakynän käyttö ei ollut luontevaa. Pelkäsin liian tummia kulmia, sillä olin todella vaalea. 

Sittemmin kulmia tuli kavennettua ja edelleen luulin muodon olevan ikuisesti suora. Pääasiassahan aina nypin niitä irtokarvoja, joista puoliakaan en edelleenkään havaitse. Eräänä päivänä kuitenkin tajusin, että kulmia voisi nyppiä eri tavoinkin. Olin kyllä katsonut kaiken maailman oppaista jo nuorena, miten kulmakarvojen tulisi muotoutua, mutten saanut ohjeita pätemään omiin kasvoihini. Nyt sitten huomasin nyppiväni karvoja liikaa väärästä kohdasta.

Siltä samalta hetkeltä päätin aloittaa armottoman kulmakarvojen kasvattamisen. Olin nähnyt netistä, että joku muukin on niin tehnyt. Koska niitä irtokarvoja joka tapauksessa on tullut koko ajan, luotin siihen, että tämä kasvatus onnistuisi. Suunnilleen kuukausi tai pari siinä meni kärvistellessä hassujen yksittäisten karkulaisten kasvaessa takaisin paikoilleen. Varoin tutkimasta kulmiani liian tarkkaan tässä vaiheessa, jotten olisi hermostunut kasvatusvaiheeseen ja vetaissut kaikki huolella kasvatetut haivenet pois. Opettelin käyttämään kulmakynää tukemaan kasvatusprojektia. Ja ilokseni kulmat alkoivat löytää uudenlaista ilmettä. Toinen kulmakarva kasvoi tosin toista hieman paremmin, mutta kulmakynä oli käytännöllinen apuväline. Kasvatusvaiheen jälkeisen kulmien siistimisen tein maltilla.

Mitä tästä opimme? Ainakin sen, että aina voi oppia uutta. Ja että kärsivällisyys palkitaan. Nykyisin kulmakarvani ovat saaneet minulta paljon enemmän huomiota kuin aikaisemmin ja uskon kulmien vaikutukseen ilmeen piristäjänä.

Löytyykö sinulta kulmakarvatarinaa?

sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Päivän biisi

Päivän biisi on Haloo Helsingin Lähtövalmiina.



tiistai 6. toukokuuta 2014

Työ ja innostus

Joskus riittää pelkkä yksi keskustelu oikealla hetkellä. Yksi innoittaja. Aiemmin kyteneet ajatukset saavat uuden levelin. Ja oma into lähtee lentoon. 


Opiskelu ja työ ovat iso osa elämäämme. Eläkeikää saa odotella, mutta sitäkin tärkeämpää on, että todella nauttii siitä mitä tekee. Eihän kukaan odota nuorena eläkeaikaa :) Tuntuu surulliselta myös, mikäli elää pelkkiä vapaita, eli viikonloppuja, vapaapäiviä ja vuosilomia varten. Kun se elämä on joka päivä, koko ajan, nyt. Oli sitä töissä tai ei.


Vaihtuuko sinulla työnkuva ja työyhteisö aika ajoin, vai onko tavoitteenasi eläkevirka samoissa ympyröissä?

Olen aina toivonut vakaata työpaikkaa ja toivon sitä edelleen. On huomattavasti helpompaa suunnitella työtään sekä elämäänsä ja kehittää itseään, kun on mitä varten kehittyä ja mihin suunnitella. Jatkuva epävarmuus kuluttaisi voimia ja intoa tehdä työtä. Tämä olisi hyvä myös työnanatajien huomata.

Liika stabiilius ei ole minua sekään, kaipaan aika ajoin muutosta tasaisuuden rinnalle. Joku on puhunut seitsemän vuoden sykleistä, mutta ehkä se nykyaikana on lyhyempikin ajanjakso - eikö tämä aika mene nykyisin aiempaa nopeammin?! Vai olenko jo sitä kärsimätöntä sukupolvea, joka ei siedä tylsää ja pysähtynyttä olotilaa..? Kaipaan sitä, että innostun työhön liittyvästä asiasta, oli se sitten pieni juttu tai laajempi kokonaisuus. Ja sitä, että ympärilläni on inspiroivia ja inspiroituvia ihmisiä. Yksin on paha nyhjäistä vähänkään sosiaalisella alalla. Ja tällaisena ihmistyyppinä toivon rinnalle edes yhtä samalla tavalla kahjoa, joka on valmis kokeilemaan ja heittäytymään. Jarrujen pitäjiä riittää, ja heillekin on toki oma rooli tässä kuviossa. 

Kuulostaako tutulta?

sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Silittämisestä

Olin ennen tarkka silitetyistä vaatteista, silitetyistä lakanoista ja silitetyistä tyynyliinoista. Ilman silittämistä niitä ei yksinkertaisesti voinut käyttää. Siksi puhdas pyykkivuori kasvoi joskus pelottavan isoksi, jolloin työmäärä oli valtaisa. Mankelia en ole koskaan omistanut, vaikkakin muutaman kerran olen taloyhtiöiden mankeleita kokeillut todeten, ettei pyykkituvassa mankelointi ole meikäläisen heiniä. Mankeli kuuluu tulevaisuuden, "sitten kun" -laitteisiin.

Vuosi tai puolitoista sitten puhuin ystävälleni tästä silitysongelmastani. Kuinka puhdasta pyykkiä on välillä niin paljon, että ahdistaa. Hän kuunteli hetken vuodatustani ja totesi sitten, että miksi tehdä silityksestä arkea vaikeuttavaa tekijää. Miksi kantaa huonoa omatuntoa jostain isosta silityskasasta? Eikö niitä nyt voisi vain leipota nätisti kaappiin ja silittää ennen käyttöä, jos kerran kokee sen niin tärkeäksi. Pääasia, että ne eivät olisi kodissa tiellä, näkösällä ja ennen muuta muistuttamassa tekemättömistä töistä. 

Mietin asiaa hetken. Tajusin, että tämä asia on oikeasti aivan pieni perusasia, joka on kuitenkin vienyt energiaani liian paljon. Omiin kaavoihin kangistuneena sitä on vain toiminut yhdellä totutulla tavalla. Tuosta jutteluhetkestä lähtien puhtaat lakanat ja tyynyliinat ovat löytäneet tiensä kuivausnarulta suoraa kaappiin. Niitä olen silittänyt satunnaisesti ennen käyttöä. Eikä pölyn määrä ole pahemmin suurentunut, vaikkakin tilaa kaapissa menee ehkä aavistuksen verran enemmän. Yksi stressitekijä on kuitenkin poistunut ja elämä on keventynyt kummasti. 

Nautin edelleen puhtaiden lakanoiden tuoksusta, eikä se ole onneksi muuttunut silittämättömyyden vuoksi. Vaatepuolella silitän tuttuun tapaan ennen käyttöä sen, minkä katson ryttyiseksi. En sentään pysty aivan ryttyisellä t-paidalla lähtemään ihmisten ilmoille..

lauantai 3. toukokuuta 2014

Pyykkitupa

Olen hyödyntänyt taloyhtiöiden pyykkitupia aina, kun siihen on ollut mahdollisuus. Minua on ilahduttanut pyykkikoneiden iso koko, nopeus ja linkousteho. Pyykki kuivuu siten varsin nopeasti. Kuivaushuoneita olen käyttänyt vähemmän, mutta usein ainakin jonkin aikaa pyykit ovat saaneet kuivailla, ennen kuin olen siirtänyt ne kotiin kuivumaan. Kuivausrumpua kartoin aluksi, mutta sittemmin varsinkin lakanat pääsevät siihen myllyyn ja olen ollut tyytyväinen.

Kaikki nämä vuodet olen kuljettanut pyykkejä pyykkitupaan ja takaisin Ikea-kasseilla. Tavallinen pyykkikorikin löytyy ja on sekin käytössä. Usein pyykkejä hakiessani olallani roikkuukin kaksi säkkiä ja lisäksi kannan koria. Meikäläinen ei pese pyykkiä viikolla, vaan viikonloppuisin. 

Pitkään pyykkitupa tuli varattua lauantai- ja sunnuntaiaamuisin - se oli samalla pakollinen herätys. Koska pyykkitupa sijaitsee erillisessä rakennuksessa, täytyy erityisesti talvisin pukeutua kunnolla, ennen kuin tuvalle edes lähtee. Homma ei hoidu siis aivan helposti. Vasta lähiaikoina olen alkanut siirtää pyykkäysaikojani myöhemmiksi ja antanut suosiolla itseni nukkua viikonloppuisin pidempään. Kello ei enää herätä ennen kukonlaulua työviikon aamujen tapaan. 

Kuukausi sitten kotiin tuli yllättäen uusi pyykkikone. Kun pyykkikonetta (toimivaa sellaista) ei ole omistanut vuosiin, sen käyttö on ollut kerrassaan juhlavaa. Välillä on mukava laittaa kone pyörimään lähtemättä ensin varaamaan pyykkitupaa, jonka jälkeen tulisi ravata kodin ja tuvan väliä määrän x verran. Pyykkääminen on todellakin helpompaa. Silti pyykkitupaa en ole hylännyt kokonaan, mutta olkoon oma kone mukavana lisänä ja arjen keventäjänä.

Tällä hetkellä menossa on operaatio talvi pois. Kengät on lankattu ja kuivuttuaan ne pääsevät talviteloille. Pesukone  sekä kotona että pyykkituvassa laulaa talvitakkien, tyynyjen ja peittojen sulosointuja. Ja puhdasta tulee!





perjantai 2. toukokuuta 2014

Kukkien hoito

Kukkien hoito on taidetta. Ja taiteen tekeminen vaatii taitoa. Nämä viisaat sanat kirjoitin ihan itse ja seison sanojeni takana kunnes toisin todistetaan.

Jostain syystä kukkien elossa pitäminen on minulle haaste, josta yritän jatkuvasti selviytyä. Minulla on eräs muisto lapsuudesta ja kukkien mullan vaihdosta pesuhuoneessa. Niin, meillä kotikotona kylppäriä kutsuttiin ja kutsutaan edelleen pesuhuoneeksi. Tässä muistossani äitini oli levittänyt sanomalehdet lattialle ja hän vaihtoi multia kaikista kotimme lukuisista viherkasveista. Vanhojen multien kasaan äitini siirsi myös muutamia viherkasveja. Ne olivat menossa kompostiin, sillä ne olivat lähes kuolleita yksilöitä.

Muistan edelleen sen tunteen, joka minulle syntyi nähdessäni pois laitetut kukat - näinkö helposti äiti luovuttaa ja laittaa kukat pois? Tunsin suurta sympatiaa kuolemantuomion saaneita kasveja kohtaan ja kerjäsin kukkia itselleni luvaten herättää ne henkiin. Äitini kaikessa viisaudessaan antoi kuin antoikin kukat minulle. Ja minä kyllä hoidinkin niitä sen jonkin aikaa. Halusin näyttää, että ne ansaitsivat mahdollisuuden elää ja kukoistaa. En muista kukkien lopullista loppua, sillä kyllähän senkin täytyi jossain vaiheessa tulla. 


Ehkä tuolta ajalta on perua ajatukseni, että liian helpolla ei saa luovuttaa ja kukkia pitää muistaa hoitaa. Vaan kun en edelleenkään muista! Tällä hetkellä kotona on tasan kolme viherkasvia. Niistä vanhin, traakkipuu (?), ei viime vuonna saanut edes uusia multia. Se elää sykleittäin ja valitettavasti minä olen vastuussa sykleistä. Kun muistan kastella sitä, se nostaa lehtensä ja kukoistaa. Kun taas kastelu unohtuu, se nuupahtaa ja näyttää vähintäänkin masentuneelta. Ja syystäkin! Viime aikoina tosin kastelukaan ei ole elvyttänyt kasvirukkaa samalla tavoin kuin ennen. Onko tässä jo loppu lähellä? Auttisiko jonkinlainen ravinneneste? Onko kasvilla sittenkin vääränlainen kasvualusta? Ehkä multa ei olekaan oikea ratkaisu.




Olen ottanut käyttöön myös linnunnokan. Juu, se oli niin suloinen ja omasta mielestäni hyvin käytännöllinen, että halusin sellaisen omalle traakkipuullenikin. Kasvi on nimittäin peräisin sisareltani ja en missään nimessä kehtaisi sanoa, että se ei sittenkään elä enää. Kaikki keinot ovat sallittuja, myös linnun nokka. Idea on siis, että nokasta laitetaan lintuun vettä, joka imeytyy kasviin vähitellen.





Muistan sanonnan, jonka mukaan kukkien multa täytyy tehdä nousukuun aikana. Ihan aina en ole tuota ohjetta noudattanut, mutta nyt on sekin kortti otettava käyttöön kasvien hengissä pitämiseksi. Seuraavaksi siis tutkimaan kalenterista kuun kiertoja.



torstai 1. toukokuuta 2014

Kokeilua

Kaikkea pitää kokeilla, pikku hiljaa. Kiitos Susannan Pink Bubble-blogin, bannerin tekoakin on nyt testattu. 


Toukokuun alkumetrien biisinä soi Pariisin Kevät.


Ranskalainen suklaakakku

Kirjoitin vähän aikaa sitten leipomastani ranskalaisesta suklaakakusta. Reseptin löysin Kokatessa roiskuu -blogista, joka taas oli löytänyt sen Helsingin Sanomista. Ohje oli helppo ja hyvä. Pinta jäi tosin minulla molemmissa kakuissa kuivaksi. Ehkä olisi pitänyt laittaa folio kakun päälle loppuvaiheessa, tai sitten pinnan pitikin olla sellainen. Kakun kuitenkin kuuluu läsähtää keskeltä ja se jää myös kosteaksi sisältä. Kehuja sateli kakun mausta erityisesti miespuolisilta kollegoilta.  


Ranskalainen suklaakakku (gluteeniton, maidoton, munaton)

200 g voita (Käytin maidotonta Sunnuntai-leivontamargariinia.)
200 g suklaata (70%) (Käytin Pandan tummaa suklaata, joka saattaa sisältää maitoproteiinia ja suklaaprosentti on pienempi. Muitakin merkkejä varmasti on - maidottomat kertokaa! Täysin maidotonta tummaa suklaata olisi löytynyt pienemmistä putiikeista.)

5 keltuaista
5 valkuaista
1,5 dl fariinisokeria
1,5 dl kidesokeria 

1. Sulata voi ja suklaa.
2. Vatkaa keltuaiset ja fariinisokeri vaahdoksi.
3. Vatkaa valkuaiset kovaksi vaahdoksi. Lisää kidesokeri valkuaisvaahtoon vähitellen vatkaten.
4. Sekoita voi-suklaaseos keltuaisvaahtoon.
5. Kääntele lopuksi valkuaisvaahto joukkoon.
6. Vuoraa irtopohjavuoan pohja leivinpaperilla. Voitele vuoka hyvin pohjaa myöten. 
7. Kaada taikina vuokaan. Paista 175 asteessa uunin toiseksi alimmalla ritilällä 40-50 minuuttia.

Anna vetäytyä yön yli jääkaapissa. Tarjoa vaniljajäätelön tai kermavaahdon kanssa.



Ja sitten herkuttelemaan!