Voihan tikka!

Otsikko kertoo olennaisen. Viime päivät tikka, tuo nokallaan koputtava lintunen, on aiheuttanut miunussa pahaa mieltä. Vaikka miten sitä luonnon kiertokulkua ihminen muuttaisi tässä tapauksessa...

Eilen siis säpsähdin talon toisesta päästä kuuluvan kovaan koputukseen. Ei siellä naapureita sentään ollut, vaan mennessäni ulos katsomaan, näin tikan lehahtavan talon reunalta ja maahan leijaili talon villoja ja muuta pehmeää. Useampi pikkulintu lenteli lähistöllä ja lauloivat hätääntyneinä. Ettei vaan tikka kiusaa pienempiä! Minä tietysti huusin minkä pystyin tikalle ja jäin hetkeksi vahtiin. Mentyäni sisälle ei kuitenkaan kulunut kauaakaan, kun sama koputus jatkui ja ryntäsin pihalle kenkää kädessäni huitoen. Siellä se ilkimys oli jälleen kerran, ja sevästi näkyi sen saaneen pesän aukkoa suuremmaksi. (Todettakoon tähän väliin, että on toki kyseenalaista pikkulintujen pesiminen talon rakoihin, mutta jääköön se nyt sivuseikaksi.) Tämän jälkeen useista tarkkailuistani huolimatta tikkaa en luvattomilla teillä nähnyt, mutta kuulin kyllä kuoriutuneiden poikasten sirityksen.

Mutta sitten tuli ilta, jolloin istuin auringon lämmössä pihan toisella puolella lakkailemassa kesävarpaitani. Yhtäkkiä näin isomman linnun lentävän joukko pikkulintuja perässään. Tajusin heti, että kyseessä oli tikka ja asia vahvistui kun näin sen menevän korkeaan puhelintolppaan koloonsa. Surullisinta tässä on se, että sillä oli suussaan pikkulinnun poikanen. Huusin ja karjuin tikalle ja totesin, miten törkeä, ilkeä ja inhottava se on. Sehän juu ymmärtää hyvin.. Valitettavaa on, että sama ryöstöretki toteutui silmieni edessä toistamiseen. 

Tänään kuulin jälleen samaista koputusta talon päästä ja mennessäni katsomaan, näin tikan käyneen jälleen pöllyyttämässä pesää. Kai se kävi tarkistamassa, että kaikki herkut on haettu.

On ehkä selvää, että tikka ei ole tämän jälkeen suosikkilintuni (ei tosin ollut aiemminkaan) ja kyllä, mietin asiaa vielä nukkumaan mennessäni. Surullinen tarina.